Haksahdin tänään ostamaan Me Naiset. Olisin varmasti ostanut joka tapauksessa, jutuista riippumatta, kun nyt vain tuntui siltä. Positiivinen yllätys oli kuitenkin se, että siinä oli jotain luettavaa.

Luettavaa oli tällä kerralla juttu PMS-oireista. Juttu lähtee liikkeelle hersyvän positiivisella otteella: PMS-peto on taltutettavissa. Mutta sitten sisällön taso kyllä tipahtaa komeasti, mikä toki olisi pitänyt tietää.

Artikkelia varten on haastatateltu kahta asiantuntijaa, ehkä en nyt viitsi siteerata nimiä. Totean vain, että lopulta mainitaan, jottei kumpikaan mainituista asiantuntijasta ole koskaan kärsinyt PMS-oireista. Ilmankos tarjoavatkin niin ratkiviisaita ohjeita: Liiku säännöllisesti! Syö marjoja! Pohdi, oletko oikeasti elämässäsi onnellinen!

Voi... sanonko mikä.

Olen aina, siis A I N A kärsinyt tästä naiseuteni puolesta. Nuorena kuukautiskivut olivat infernaaliset. Makasin kylpyhuoneen lattialla itkien ja huutaen. Aina välillä oksensin. Joskus läheiset pohtivat, olisiko ambulanssi tarpeen. Usein kipukohtaus nostatti kylmän hien, tärisytti ja vei lopulta uneen. Sen horteen tai jonkinasteisen tajuttomuuden jälkeen kipulääkkeet alkoivat toimia. Kyllä, minä kävin lääkärissä. Eräs heistä totesi jonkinlaisen rakenteellisen anomalian ja pohti, auttaisiko leikkaus. Todettiin kuitenkin, että lapsensaanti auttaa.

Kolmannen jälkeen onkin ollut jo merkittävästi helpompaa.

Mutta synnyttäminen ei ollut paljon kuukautisia kummempaa. No oli. Mutta silti kipua oli kyllä jo jotenkin oppinut tuntemaan.

Tätä nykyä olen tajuttoman nälkäinen muutaman päivän juuri ennen. Söisin mitä vain ja kuinka paljon vain, mieluiten toki sipsejä ja suklaata. Paremman puutteessa menee vaikka puoli paketillista ruisleipää. Päivä-kaksi kuukautisten alkamisesta valvon yön tai aamuyön. Kolmannen ja viidennen päivän välillä saan migreenikohtauksen tai useampia.

Silti sanoisin, että pahempaa kuin fyysinen kipu on koko ajan ollut henkinen PMS. Mielialanvaihtelut alkavat noin kaksi viikkoa ennen menkkoja ja loppuvat kolme neljä päivää niiden alkamisesta. Meillä puhutaankin, että lyhenteellä on kaksi merkitystä: joko se on POST tai sitten PRE. Juuri muita tiloja ei olekaan. Ensin alan liikuttua ja itkeskellä ihan mistä syystä tahansa. Sitten siivoan. Ja siivoamisen aikoihin alkavat hermostumiset. Muutama päivä just ennen on kaikkein pahinta, silloin yleensä otan totaalisulamisen jostakin täysin mitättömästä, suunnittelen talon myymistä, parisuhteen purkamista tai muuttamista yksinäiseen erakkomökkiin jonnekin, missä saisi tanssia vain susien kanssa.

Lehtijutun toteamukselle siitä, että ennen menkkoja tekee mieli tappaa joku, kuitenkin hymyilin. PMS:n pahempaa versiota PMDD:tä potevalle se ei käsittääkseni olisi vitsi. Hyvä uutinen on se, että lehtiartikkelin mukaan PMDD:tä voidaan hoitaa mielialalääkityksellä. Kuulostaa jotenkin pontevammalta kuin jumppa ja mustikkamaito.

Tuttava suositteli vuosia sitten Femicuria, jota oli itse lyhyen aikaa käyttänyt. Sen jälkeen, kun MH:n imetys loppui, olen syönyt sitä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Enemmän säännöllisesti syötynä se auttaa, tauot taas kostautuvat heti. Gent katselee muutaman päivän ja toteaa sitten turvalliselta etäisyydeltä, että vaimolta on nappien otto unohtunut.

Ei, en minä varsinaisesti odota vaihdevuosia. Mutta voiko se oikeasti olla pahempaakaan?

Ehkä johtuen elämänolojen niukkuudesta toinen vanhemmistani oli oppinut jo lapsuudessaan erittäin kaventavan tavan suhtautua maailmaan: "Ei kai me nyt sellaista." Ei kai me nyt ravintolassa syödä, ei kai me nyt kahvilassa käydä. Ei kai me nyt tarvita mitään, ei kai me nyt mennä mihinkään. Toki siis joskus tehtiin, ostettiin ja mentiin, mutta yleensä kaikki koetettiin käydä niukimman kautta. Siis että ehkä joskus käytiin elokuvissa, mutta popcornia ei kyllä varmasti ostettu.

Nuoruudenaikainen poikaystävä oli ihan erilaisesta perheestä. Heillä oli totuttu uteliaasti syleilemään maailmaa. Minua se ahdisti. Ei kai me nyt! Ja se ahdistus tuli tosi pienistä asioista. Että oikeastiko mennään Ärrälle vain katselemaan lehtiä, huvin vuoksi? Ei kai siellä nyt voi noin vain seisoskella ja katsella?

Vuosien mittaan ja aikuiseksi kasvaessani opin uskaltamaan enemmän. Siinä kohden, kun olin jo äiti, totesin oppineeni ja opettaneeni lapsenikin. Taaperoikäinen Prinsessa heräsi aamulla ja kysyi ensimmäisenä: "Mihin mennään tänään?"

Mies ei ollut niinkään menevää eikä tekevää sorttia. Masennuksen myötä se väheni entisestään. Opin suunnittelemaan, organisoimaan ja toteuttamaan itse, yksin lasten kanssa. Monesti menin hirveällä paineella, läpikotaisin stressissä. Ja Miehen penseys uusia asioita kohtaan vähitellen lannisti toki omaakin intoani.

Gentlemanin tavattuani opin nopeasti, että pysyn tämän vilkasliikkeisen miehen vauhdissa vain, jos rentoudun ja annan mennä. Ilman Gentlemanin ennakkoluulottomuutta ja virkeyttä kokeilla kaikenlaista elämä yllättäen kasvaneen katraan kanssa olisi saattanut keskittyä kodin nurkkiin. En tarkoita, etteikö koti nytkin olisi meille kaiken sydän, ydin ja perusta. Mutta ilman Gentlemania en varmaan olisi lähtenyt neljän pienen tyttären kanssa laskettelumäkeen tai lomamatkalle etelään. Ja kun se onnistui neljän kanssa, miksei sitten viidenkin.

Ihailen Gentlemanin "mikä ettei" -asennetta. Totta puhuen, ilman sitä, olisimmeko me edes perhe?

Kun Gentleman aloitti opiskelunsa, monet kommentoivat, että ei kai. Ja ei siitä ole kuin viikko kai, kun itsekin totesin, että jumankeuta noita sinun opintojasi. Mutta kyllähän ne onnistuvat, kun vain järjestelee - ja joskus myös luopuu jostakin muusta.

Gentlemanin "mikä ettei" on upea asia, kun minä saan todellisuuden ahtaimmasta ympyrästä ulos singahtelevia ajatuksia. Kun ehdotan, että voisimme ottaa vaihto-oppilaan meille asumaan. Kun ehdotan, että voisin jättää työni ja ryhtyä perhepäivähoitajaksi. Kun ehdotan, että voisimme etsiä kesäksi tsekkiläisen suomen kielen opiskelijan au pairiksi. Kun ehdotan, että kasvattaisimme takapihalla saippuaheinää, perustaisimme kanalan tai muokkaisimme kasvimaasta perunapellon. Kun ehdotan, että voisimme hakeutua tukiperhevalmennukseen.

Jokainen idea ja haave ei ole hyvä. Kaikki eivät toteudu. Mutta on paljon hienompaa, että ne toiveet kompastuvat vaikkapa omaan mahdottomuuteensa sen sijaan, että kaatuisivat yleiseen penseyteen ja ei-kai-me-nyt-sellaisuuksiin. Jolleivät unelmat välillä singahtelisi, paljon rikastuttavaa ja hyvää jäisi kokematta.

Pikkuruinen sairastaa. Silmät olivat jo eilen hoidosta haettuani sellaiset, että kysyin moneen kertaan, onko paha olo ja sattuuko jonnekin. Siihen kohtaan tyttö ei suin surminkaan tunnustanut, että missään tuntuisi. Hän oli menossa päivähoitokaverin synttäreille, joita oli odotettu jo kaksi viikkoa.

Niinpä vein Pikkuruisen synttäreille, jätin oman numeroni kaverin äidille kaiken varalta ja kiepaisin kuoron harjoituksiin. Sinne tuli tällä kerralla mukaan myös Prinsessan kaverin äiti. Mikä oli tosi kivaa. Mutta jotenkin kuitenkin huomasin, että samalla jutusta tuli vähän vähemmän minun Ihan Oma Juttuni ja vähän enemmän sellainen, jossa huolehdin myös toisen viihtyvyydestä.

Pikkuruinen oli jo nukkumassa, kun vihdoin kotiuduin. Enkä sitten siinä kohdassa, hyvänyönsuukkoa antaessani, huomannut että olisi ollut kuumetta. Aamulla sitä kuitenkin selvästi oli. Ja niin se minun työpäiväni sitten peruuntui.

Eipä silti, työpäivää olisi ollut tarjolla tässä kotonakin. Vappuloman jäljiltä talo on hurlumhei ja huiskis ja haiskis, pahimpia saa raivata taas lapiolla. Yritin ottaa imuroidakseni vain keskeisen kolmion (keittiö-eteinen-olohuone), mutta niinpä vain huomasin painelevani pitkin lastenhuoneen lattioita. Yllättävän hyvin muuten pystyy imuroimaan niinkin, että painaa lapaa tiukasti lattiaan eikä raivaa lelukasaa edestä ollenkaan.

Aika paljon tässä on saanut viihdyttää Merihevosta, jota hiukan harmittaa, että parivaljakon toinen pyörä noin pahasti notkuu. Sitä paitsi Pikkuruinen on aika hankala sairastaja. Jos mimmiä ei lääkitse, hän hehkuu kekäleenkuumana eikä ole tänään jaksanut syödäkään. Ja voi sitä paitsi saada kuumekouristuksen. Jos mimmin lääkitsee, hän vaikka juoksee ympyrää, kunnes tipahtaa.

Joutessani olen lueskellut Liisan blogia sen jälkeen, kun Liisa löysi lukemaan tätä blogia ja nyt sen olen suunnilleen kahlannut. Kun lukee pitkän ajan tapahtumia lyhyen ajan sisällä, niistä huomaa varmaan eri asioita kuin pitkän aikaa seuraamalla. Niin kuin nyt esimerkiksi sen, miten Liisan uusi onni on heidän suhteensa aikana kasvanut ison perheen isyyteen ja muuttunut isoissakin asioissa.

Meillä kasvaja olisin varmaankin etupäässä minä. Tällä en suinkaan tarkoita, etteikö Gentleman olisi muuttunut ja kasvanut. Hän vain ehkä oli jo alkujaankin jotenkin valmiimpi tähän touhuun. Ja toki myös lapset ovat kasvaneet tähän perheeseen, toistensa huomioimiseen ja pienten hoivaamiseen. Näkeehän sen nyt jo Talvityttärestäkin, joka vajaan vuoden jälkeen jo osaa potattaa pienempää ja komentaa pikkupösilöitä.

Viime viikkoina kolme pienintä ovat usein tulleet sanomaan, että mamma on kiva ja mamma on rakas. Se on ihanaa ja jotenkin kamalaa. Onko lapsella turvaton olo, jos pitää sanoa niin? Mutta toisella tulkinnalla katsoen olen iloinen siitä, että lapset huomaavat pienen muutoksen. Olen oikeasti vähän kärsivällisempi ja lempeämpi ihminen kuin ennen. Milloin ennen, sitä en osaa sanoa.

Kun pesin niitä ikkunoita ja hinkkasin pieniä romanttisia ruutuja, jotka kyllä näyttävät tosi kivoilta, mutta joita ei ole niin kiva puhdistella, Gentleman keikahteli välillä vierelläni ja pohti ääneen, onko vaimossa ehkä jonkin verran ylisuorittajan vikaa. Pohdin arviota muutaman päivän ja totesin oikeaksi.

Ja siitähän se kireys äitiyteenkin välillä tulee, kun koettaa kaiken hoitaa. Eihän se ole mahdollistakaan. Vaikka kuinka yrittäisit, niin silti esimerkiksi Sylihiiri ihan noin kuvitteellisesti tulee koulusta kotiin ja ihan kuvitteellisesti kertoo, että tällä kerralla pyörästä hajosi lokasuoja. Ei siis mitenkään niin, etteikö tämä olisi tapahtunut tänään. Gentleman pohti, saako pyöriä kokonaisina ja saumattomina valurautaversioina jostain.

Vapun aikaan koetin hoitaa pihaa. Inhoan! Haravoin nurmikkoa, koska huomasin naapureidenkin niin tehneen. Ja seinänaapuri oli tehnyt viivottimentarkan viivan siihen kohtaan, jossa tonttimme tapaavat. Aavistelin, että kukkapenkeille pitäisi tehdä jotakin ja netin tutkittuani uskaltauduin leikkelemään viimevuotisia varsia kasaan. Löysin sitten tontinrajalta metsästä sen kasan, johon niitä on näköjään ennenkin kannettu. Koko ajan tehdessäni suunnittelin betoniauton tilaamista.

Meidän tytöt ovat tehneet sille jo hyvän pohjatyönkin, sillä se puoli pihasta, jolla enemmän leikitään, on jo tiiviiksi tallattua mutakenttää. En tajua miten, sillä tässä talossa on asunut iso lauma lapsia ennenkin ja silti nurmi oli ihan nätti vielä viime kesään. Saisiko nurmia kokonaisina ja saumattomina valurautaversioina jostain?

Mutta koko pihan hoito oli siis silkkaa ylisuorittamista ja toisten huomioimista, ulkopäin ohjautuvaa naapureiden huomioon ottamista. En tykkää, en etenkään, kun siellä kivikkoisimmassa kohdassa saa kaiken aikaa kauhulla kuvitella, että kohta jostain selän takaa luikertaa kyy.

No niin, erehdyin antamaan kolmeakymmentäyhdeksää mittariin huitoneelle Buranan ja nytpä juoksevat Tiuhti ja Viuhti ympyrää lastenhuoneessa.

Mitähän minun piti vielä, paitsi lähteä illaksi hoitamaan yhtä pakollista työasiaa.

Yksi hyvä ystävä kutsuu minua toisinaan supermammaksi. Siinä on paljon ironiaa ja tilkka ivaa, saa ollakin, kun ollaan sen verran läheisiä. Supermamman titteliin riittää tässä yhteydessä esimerkiksi se, että pyrin valmistamaan aterian oheen jonkinlaisen salaatin, raasteen tai tuorepalan. Minusta se ei ole superiutta. Mutta kyllä toisinaan on jokaisen vanhemman oltava super: tehtävä asioita, joita ei soisi tekevänsä, mutta joita on silti pakko tehdä esimerkiksi lasten hyvinvoinnin vuoksi. Niin kuin vaikkapa imuroitava (epä)säännöllisesti (kun talossa on 1-2 astmalasta), vaikka se olisikin inhokkipuuha. Pihanhoito tuskin menee tähän kategoriaan - muksut kun tuskin viidakosta juurikaan kärsisivät.

Ja nyt kuului lastenhuoneesta kops ja au.

Niin piti puhua siitä, kuinka uusimman Perhe-lehden taas luin kannesta kanteen ja mietin, että se äiti, joka jo viime numeron mielipidepalstalla pyyteli hiukan normaalimpaa kavalkadia, ei varmaan ollut tyytyväinen tälläkään kertaa. Minua kiinnosti erityisesti muuttojuttu, ei tosin yhtään sen muuton takia. Ilmeisen tarkoituksellisesti muuttavaa perhettä ei esitelty sen tarkemmin, ja niinpä vain luinkin artikkelia edes ja takaisin, laskin nimistä, kuvista ja ikämaininnoista lapsia. Kuuteen pääsin. Ja kun se vielä paljastui uusperheeksi olettaakseni sinun-minun-meidän -kuviolla, aloin lukiessani toistuvasti hihkua. Keitä nämä ihmiset ovat? Miksei niistä kerrota enempää? Millainen tämä perhe nyt oikein on? Ja vielä vanhaan pappilaan - ooh!

Juurikään olimme juhlissa eräässä vanhassa pappilassa, johon ihastuin ikihyviksi. Tällaisen kun saisi! Ei sillä. On tässäkin jo siivoamista.

Gentleman katseli opintojensa lomassa telkkaria ja kutsui katsomaan kohtausta, jossa perheenäiti vajoaa etsimään elämänsä tyhjyyteen lohtua lasin pohjalta. "Noin käy perheenäideille [joilla on paljon lapsia ja jotka ohjautuvat näiden tarpeista ja jotka ylisuorittavat - tämä minun lisäyksenäni], kun pesä tyhjenee. Onneksi sinä olet jo keksinyt paremman ratkaisun, kun olet tilaamassa lisää lapsia." Olin juuri saanut puhelun ja tervetulotoivotuksen tukiperhekoulutukseen. Sen suunnitelman ovat jo tyttäretkin hyväksyneet.

Kevät puskee väkisinkin.

Tilasin siemeniä Hyötykasviyhdistyksestä. En tosin vielä saanut niitä multaan (homma kesken) saati, että olisin vaihtanut sisäkasvien mullan, vaikka olen sitä useamman viikon suunnitellut (homma kesken). Aloitin ikkunoiden pesun (homma kesken), laitoin siman (pullot kaapissa - kypsyminen kesken), aloitin uuden jokseenkin haastavan kirjoneulemallin (kesken) ja liityin kuoroon. Olen selkeästi, ihanasti tullut keski-ikäiseksi.

Kun katsoo noiden nuorten kipuiluja ja kasvamisia, keskeneräisyyttä, on ihanaa olla keski-ikäinen. Elämä kesken mutta silti niin mallillaan. Itsensä tuntee jo. Uskaltaa jo. Hyväksyy jo. Itselleen voi jo nauraa, lämpimästi ja lempeästi. Tai ironisesti ja ilkeästi. Senkin kestää.

Elämän kudos on kirjava ja rikas myös siksi, että toisilleen vastakkaiset ja keskenään ristiriitaiset todet voivat vallita samanaikaisesti. On ihanaa olla tässä, upeassa elämässä, hienossa vaiheessa. (Joka välillä on rasittavaa ja ärsyttävää aina uupumukseen ja hulluuteen asti.) On tuo  m a g n i f i c e n t  puoliso, nämä lapset s u b e r b e. (Jotka välillä rasittavat ja ärsyttävät niin ettei niitä jaksaisi silmissään, jollei hetkeksi pääsisi hengähtämään.)

Ja silti joskus toivoo, että olisi aikakone, jolla syöksähtää nuoruuteen - tämän järjen kanssa, tietenkin - korjaamaan virheet, joita silloin ei virheiksi edes uskonut. (Ja jotka sittemmin mahdollistivat kaiken tämän ihanan.)

Tai sitten kirjokudos on hyvä juuri näin, virheineen.

Niin on uskottava. Sen laivan kanssa ylpeästi ja iloiten upottava.

Pirpanoiden päiväkodissa olisi ollut pihaseikkailu. Työpäivästä oli kertynyt pitkä ja se oli painettu pelkän lounaspullan voimin. En millään enää jaksanut kotiin kerran päästyäni pakata lapsia uudelleen ja lähteä vanhempainyhdistyksen kahveille. Pikkuruista itketti. Hän halusi keksiä ja mehua. Gentlemanin kanssa järjestimme lapsille pyöräilyhetken (Merihevosella on uusi kick bike, jota on kiva taluttaa, mutta jolla ei tietenkään voi ajaa), hiekkalaatikkopyörähdyksen, lähimetsäseikkailun ja iltapalan mehulla ja kekseillä. Pikkuruinen oli ääreist onnellinen pikkutyttö ihan parhaan pihaseikkailun koettuaan.

Hyviä päiviä.